EU-lainsäädäntö ja LVI-ala

Julkaisussa kerrotaan lyhyesti EU-lainsäädännöstä ja sen vaikutuksesta LVI-alan toimintaan ja tuotteisiin. Teksteissä on runsaasti linkkejä lisätiedon lähteille.

Julkaisun sisällön laatineet Olli Seppänen, Jorma Railio ja Mika Kapanen.

 

Sisältö

1. EU-lainsäädäntö

1.1 EU:n keskeiset toimielimet

1.2 Päätöksenteon eteneminen EU:ssa

1.3 Asetukset, direktiivit ja muut säädökset

2. Energiasäädökset

2.1 EU:n energiatavoitteet

2.2 Energiatehokkuusdirektiivi (EED)

2.3 Energiatehokkuuslaki

2.4 Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi (EPBD)

2.5 Ekosuunnitteludirektiivi

Tuoteryhmäkohtaiset täytäntöönpanosäädökset

Työohjelma 2016-2019

2.6 Uusiutuvien energioiden direktiivi (RES-direktiivi)

2.7 Energiamerkintädirektiivi

3. Rakennustuoteasetus (CPR)

3.1 Rakennustuotteiden hyväksyntä

4. Tuotteiden vaatimustenmukaisuus

4.1 Tuotteiden hyväksyntä

Rakennustuotteet

4.2 CE-merkintä

4.3 Tuotteiden eko- ja ympäristömerkinnät

5. LVI-tuotteita koskevia muita säädöksiä

5.1 Koneturvallisuus

5.2 Sähköturvallisuus (LVD); elektromagneettinen yhteensopivuus (EMC)

5.3 Sähkö- ja elektroniikkaromua koskevat säädökset (WEEE, RoHS)

5.4 Kemikaalilainsäädäntö (REACH)

5.5 Painelaitelainsäädäntö

5.6 ATEX (Räjähdysvaaralliset tilat)

5.7 Markkinavalvonta

6. Kasvihuonekaasut

7. Eurooppalaiset standardit

8. Lisätietoja ja linkkejä

 


1. EU-lainsäädäntö

 

Päivitetty 30.10.2018

EU:n toimielimissä hyväksytyt ja vahvistetut säädökset on otettava EU:n jäsenvaltioissa kansallisiin säädöksiin säädöskohtaisesti sovitun määräajan puitteissa – asetukset sellaisenaan, direktiivit sallivat kansallista pelivaraa mutta sekin yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaisesti.

 

1.1 EU:n keskeiset toimielimet

EU-säädösten laadinnassa ja hyväksymisessä ovat keskeisissä rooleissa:

Euroopan komissio (The European Commission) tekee lainsäädäntöesityksiä ja valvoo lainsäädännön soveltamista sekä vastaa EU:n toimintapolitiikan ja talousarvion täytäntöönpanosta. Komissio on ainoa EU:n toimielin, joka voi esittää lainsäädäntöä Euroopan parlamentin ja neuvoston hyväksyttäväksi.

Komission päivittäisestä työstä vastaa sen virkamiehistö (noin 30 000), jotka työskentelevät eri politiikan aloista vastaavissa pääosastoissa, joita ovat mm. energia (DG-ENER) ja ilmastoasiat (DG-CLIMA).

Euroopan parlamentti (the European Parliament):

EU-kansalaiset valitsevat sen jäsenet (MEPit, 751 jäsentä) suorilla vaaleilla, jotka järjestetään joka viides vuosi. Seuraavat vaalit järjestetään toukokuussa 2019. Parlamentilla on kolme päätehtävää: lainsäädäntö, valvonta ja EU-budjetti. Euroopan parlamentin työtä voi seurata verkossa, mm. parlamentin täysistuntoja on mahdollista seurata suorina lähetyksinä.

Valiokunnat (Committees) ennen parlamentin yleisistunnon käsittelyä asiat valmistellaan valiokunnissa aiheesta riippuen, esim. energia-asiat käsitellään ainakin teollisuus- ja energiavaliokunnassa (ITRE) ja ympäristövaliokunnassa (ENVI).

Euroopan unionin neuvosto (The Council of the European Union) on yhdessä Euroopan parlamentin kanssa EU:n toinen päättävä elin. Neuvoston kokouksissa EU-valtioiden ministerit keskustelevat lakiesityksistä ja -muutoksista, hyväksyvät uutta lainsäädäntöä ja koordinoivat alansa politiikkaa. Ministereillä on valtuudet tehdä sitovia päätöksiä maansa hallituksen puolesta toimista, joista neuvoston kokouksissa sovitaan. Kokoonpano riippuu käsiteltävistä asioista.

Päätösten valmistelu tehdään komission, parlamentin ja neuvoston yhteistyönä. Esityksiä muokataan niin pitkään, että kaikki kolme toimielintä voivat hyväksyä esityksen. Usein parlamentin kanta on tiukempi kuin jäsenmaita edustavan neuvoston koska jäsenmaiden tehtäväksi jää mm. direktiivien toimeenpano ja sen toimeenpanon kustannukset.

Euroopan unionin neuvostoa ei pidä sekoittaa Eurooppa-neuvostoon eikä Euroopan neuvostoon.

Eurooppa-neuvosto (the European Council) on EU:n toimielin, jonka neljä kertaa vuodessa pidettävissä huippukokouksissa EU-maiden johtajat keskustelevat EU-politiikan painopisteistä.

Euroopan neuvoston (Council of Europe) perustehtävä on ihmisoikeuksien, moniarvoisen demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen turvaaminen ja kehittäminen.

Lisätietoja parlamentin toiminnasta ja muista toimielimistä on luettavissa täältä.

 

1.2 Päätöksenteon eteneminen EU:ssa

EU-säädösten valmistelu on monivaiheinen prosessi. EU:n päätöksenteossa käytetään yleisimmin ns. tavallista lainsäätämisjärjestystä. Se tarkoittaa sitä, että Euroopan parlamentin on hyväksyttävä EU:n lainsäädäntö yhdessä neuvoston kanssa.

Komissio tekee säädösehdotukset, ja parlamentti ja neuvosto päättävät niiden hyväksymisestä. Tämän jälkeen komissio ja EU-maat panevat säädökset käytäntöön ja komissio valvoo niiden täytäntöönpanoa.

Ennen kuin komissio tekee lakialoitteita, se arvioi niiden mahdolliset taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristöön liittyvät vaikutukset. Tämä tapahtuu laatimalla vaikutusten arviointeja, joissa mahdollisten toimenpiteiden haitat ja hyödyt määritellään.

Komissio kuulee myös sidosryhmiä, kuten kansalaisjärjestöjä, paikallisia viranomaisia sekä eri tuotannonalojen ja kansalaisyhteiskunnan edustajia. Asiantuntijatyöryhmät neuvovat teknisissä kysymyksissä. Näin komissio varmistaa, että lakiehdotukset vastaavat niiden ryhmien tarpeita, joihin ne eniten vaikuttavat, mutta samalla vältetään tarpeetonta byrokratiaa.

Kansalaiset, yritykset ja muut organisaatiot voivat osallistua kuulemismenettelyihin julkisten kuulemisten verkkosivun kautta.

Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto arvioivat komission tekemät lainsäädäntöehdotukset ja ehdottavat niihin muutoksia. Jos neuvosto ja parlamentti eivät pääse muutoksista yksimielisyyteen, ehdotus päätyy toiseen käsittelyyn. Siinä parlamentti ja neuvosto voivat jälleen ehdottaa muutoksia. Parlamentti voi estää lainsäädäntöehdotuksen etenemisen, jos se ei pääse yksimielisyyteen neuvoston kanssa. Parlamentissa asiat käsitellään ennen täysistuntoa yhdessä tai useamassa valiokunnassa. Valiokuntakäsittely on yleensä kiireisintä lobbausaikaa esityksen sisällön kannalta. Keskeisessä roolissa esitysten sisällön osalta on asian esittelijäksi määrätty valiokunnan jäsen.

Jos molemmat toimielimet ovat yksimielisiä muutoksista, lainsäädäntöehdotus voidaan hyväksyä. Jos yksimielisyyteen ei päästä, sovittelukomitea yrittää löytää ratkaisun. Lopullisen käsittelyn aikana sekä neuvosto että parlamentti voivat estää lainsäädäntöehdotuksen etenemisen.

 

1.3 Asetukset, direktiivit ja muut säädökset

EU:n perussopimuksissa määriteltyihin tavoitteisiin pyritään erityyppisillä oikeudellisilla säädöksillä. Niistä toiset ovat sitovia, toiset eivät. Joitakin säädöksiä sovelletaan kaikissa EU-maissa, toisia vain osassa maita.

Asetukset ovat sitovia säädöksiä, joiden kaikkia osia on sovellettava kaikkialla EU:ssa. Kun esimerkiksi sähkömoottoreiden hyötysuhteille määriteltiin moottoreita koskevassa ekosuunnitteluasetuksessa vähimmäisvaatimus, tuli tämä vaatimus samansisältöisenä voimaan samanaikaisesti koko EU:n alueella.

Direktiivit ovat säädöksiä, joissa määriteltyihin tavoitteisiin kaikkien EU-maiden täytyy pyrkiä. Yksittäiset maat saavat kuitenkin itse päättää, miten tämä käytännössä tapahtuu. Direktiivissä voidaan määritellä vähimmäisvaatimuksia, mutta direktiivin säännökset toimeenpanevien lakien säätäminen on yksittäisten maiden omalla vastuulla ja jäsenmaa voi asettaa direktiivin vähimmäistasoa tiukempia vaatimuksia.

Päätökset sitovat niitä, joille ne on osoitettu (esimerkiksi yksittäiselle EU-maalle tai yritykselle), ja niitä sovelletaan sellaisinaan. Kun komissio esimerkiksi teki päätöksen, jonka mukaan Microsoft joutuu maksamaan sakkoa hallitsevan markkina-asemansa väärinkäytön vuoksi, päätös koski vain Microsoftia.

Suositukset eivät ole sitovia, niillä ei siis välttämättä ole oikeudellisia seuraamuksia. Suosituksen avulla toimielimet voivat ilmaista kantansa ja ehdottaa toimia ilman, että suosituksen kohteena oleville seuraa oikeudellisia velvoitteita.

Lausunnolla toimielimet voivat ilmaista kantansa, mutta lausunnosta ei seuraa sen kohteena oleville oikeudellisia velvoitteita. Lausunto ei ole sitova. Lausuntoja voivat antaa EU:n päätoimielimet (komissio, neuvosto, parlamentti), alueiden komitea sekä Euroopan talous- ja sosiaalikomitea.

Standardit ovat eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen toimikunnissa ja työryhmissä laadittuja konsensusdokumentteja, joilla ei sellaisenaan ole lainsäädännöllistä voimaa. Lyhenne EN ja numero.

Harmonisoidut standardit eli yhdenmukaistetut standardit ovat komission kehotuksesta laadittuja standardeja, joihin viitataan EUn asetuksissa. Niiden noudattaminen on pakollista. Noin 1/5 eurooppalaisista standardeista on harmonisoituja. Lyhenne EN ja numero.

Virallinen lehti. Unionin säädökset astuvat voimaan silloin, kun ne julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä samanaikaisesti kaikilla unionin virallisilla kielillä.

Kieliasu. Direktiivien ja muiden säädösten kieliasu on usein vaikeaselkoista suomen kieltä. Tähän vaikuttaa mm. se, että alkuperäisessä tekstissä olevilla termeillä ei ole aina suomenkielistä vastinetta ja käännösvaiheessa joudutaan ottamaan käyttöön uudissanoja esim. ”älyratkaisuvalmiusindikaattori” (Smart Readiness Indicator). Toinen kielivaikeus liittyy käännösformaattiin. Kappaleiden ja lauseiden on kaikissa kieliversioissa vastattava toisiaan, jolloin suomen kieleen saattaa tulla todella pitkiä ja monimutkaisia virkkeitä.

 

 

2. Energiasäädökset

Päivitetty 1.11.2018

 

2.1 EU:n energiatavoitteet

Euroopan unioni on asettanut energia- ja ilmastotavoitteita vuosiksi 2020, 2030 ja 2050. Vuoden 2020 tavoitteet ovat kaikille tutut 20/20/20 eli vuoteen 2020 mennessä vähennetään kasvihuonekaasupäästöjä 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta, nostetaan uusiutuvien energialähteiden osuus 20 prosenttiin primäärienergiankulutuksesta ja parannetaan energiatehokkuutta 20 prosenttia.

Vuodelle 2030 tavoitteita on kiristetty: kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään vähintään 40 % vuoden 1990 tasosta. Vuoteen 2005 verrattuna päästökauppasektorin vähennys on 43 % ja ei-päästökauppasektorin 30 %. Nostetaan uusiutuvien energialähteiden osuus 27 %:iin ja parannetaan energiatehokkuutta 27–30 %. Tavoite ilmaistaan myös tunnusluvuin 30/40/27.

Uuden tavoitteen on arvioitu luovan Eurooppaan lisää 70 000 työpaikkaa, säästävän 6 000 kuolemantapausta vuodessa ja leikkaavan 33 miljardia euroa vuodessa fossiilisten energialähteiden tuontikuluja.

Energiatavoitteiden saavuttamisessa rakennukset ovat keskiössä. Rakennusten primäärienergiankäyttö EU:ssa on keskimäärin sama kuin Suomessakin, noin 40 %, ollen suurin päästökaupan ulkopuolinen sektori. Rakennusten energiakäyttöä on vähennetty useilla EU-säädöksillä, joista direktiivit edellyttävät uutta lainsäädäntöä jäsenvaltiossa, EU-asetukset sen sijaan sitovat automaattisesti kaikkia jäsenvaltioita.

Vuodelle 2050 on asetettu tavoitteeksi vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 80–95 prosenttia vuoden 1990 tasosta.

 

2.2 Energiatehokkuusdirektiivi (EED)

Energiatehokkuusdirektiivi (Energy Efficiency Directive, EED, 2012/27/EU) koskettaa laajalti koko energiasektoria, myös rakennus- ja kiinteistöalaa. Direktiivi tuli voimaan 4.12.2012. Se korvasi energiapalveludirektiivin (2006/32/EY) ja ns. CHP-direktiivin (Direktiivi hyötylämpöön perustuvan sähkön ja lämmön yhteistuotannon edistämisestä sisämarkkinoilla, 2004/8/EY).

Energiatehokkuusdirektiiviä on uusittu vuodesta 2016 lähtien. Sen sisällöstä päästiin kolmikanta sopimukseen kesällä 2018. Se julkaistiin 11.12.2018 EU:n virallisessa lehdessä (2018/2002/EU). Uusittu direktiivi kuuluu osana puhtaan energian politiikkaan (Clean Energy Package). Direktiivissä esitetään vain muutokset edelliseen vuoden 2012 direktiiviin, joka on siis edelleen voimassa. Keskeistä on kuinka paljon energian käyttöä tehostaan. Tavoitteena on vähentää primäärienergian käyttöä vähintään 32,5 %:lla verrattuna ”business as usual” kehitykseen vuoteen 2030 mennessä. Direktiivillä varmistetaan, että energiatehokkuudelle unionin vuodeksi 2020 asetetut 20 prosentin yleistavoitteet toteutuvat. Kuluttajien energiankäyttöön tehostamistavoitteeksi on asetettu 1,5 % vuodessa.

Direktiivi asettaa velvollisuuksia jäsenvaltioille monella energiapolitiikan ja tekniikan alueella. Jäsenvaltioiden on myös säännöllisin väliajoin raportoitava komissioon edistymisestään (National Energy Efficiency Action Plan). Suomen neljäs raportti 28.4.2017 löytyy Motivan sivuilta ”Suomen kansallinen energiatehokkuuden toimintasuunnitelma NEEAP-4”- Tämä 35- sivuinen rapotti antaa hyvän kokonaiskuvan Suomen energian käytön tehostamistoimista ja niiden vaikutuksista. Linkki raporttiin on Motiva Oy:n sivuilla.

Energiatehokkuusdirektiivi (Energy efficiency directive) ja Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi (Energy performance of buildings directive) ovat kaksi eri asiaa – edellisessä asetetaan tavoitteita lähinnä valtakunnallisella ja alueellisella tasolla sekä yrityksiin kohdistettuna, jälkimmäisen keskittyessä tavoitteessaan rakennusten energiankäytön tehostamiseen.

LVI-tekniikkaa energiatehokkuusdirektiivissä koskee ehkä eniten artiklan 9 vaatimukset, jotka koskevat lämmityksen, jäähdytyksen ja lämpimän käyttöveden mittaamista. Siinä todetaan mm että jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaukolämmityksen, kaukojäähdytyksen ja kotitalouksien lämpimän käyttöveden loppuasiakkaille tarjotaan kilpailukykyisesti hinnoiteltuja mittareita, jotka kuvaavat tarkasti niiden todellista energiankulutusta.

Edelleen direktiivi määrää lämmityksen, jäähdytyksen ja lämpimän käyttöveden käyttäjäkohtaisen mittaaminen ja kustannusten jakamisen pakolliseksi, jos tämä on teknisesti toteutettavissa ja kustannustehokasta oikeassa suhteessa mahdollisiin energiansäästöihin.

Mittareiden ja lämmityskustannusten jakolaitteiden, jotka asennetaan lokakuun 2020 jälkeen, on oltava etäluettavia laitteita.

Direktiivi edellyttää myös kaasun ja sähkön mittaamista kilpailukykyisesti hinnoitelluilla käyttäjäkohtaisilla mittareilla, jotka kuvaavat tarkasti todellista energiankulutusta ja antavat tiedot sen todellisesta ajoittumisesta.

Direktiivi määrittelee liitteessä VII myös laskutus- tai kulutustietojen esittämisenlaskutus- tai kulutustiedot on 25.10. 2020 lähtien toimitettava loppukäyttäjille vähintään neljännesvuosittain pyynnöstä tai jos loppuasiakkaat ovat valinneet sähköisen laskutuksen ja 1.1. 2022 lähtien vähintään kuukausittain. Ne voidaan myös asettaa saataville internetin kautta ja päivittää niin usein kuin käytettävät mittauslaitteet ja järjestelmät sen mahdollistavat.

Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että laskuissa tai niiden mukana asetetaan loppukäyttäjien saataville selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla mm.:

  • voimassa olevat energian tosiasialliset hinnat ja todellinen kulutus
  • tiedot käytetystä polttoainesekoituksesta sekä siihen liittyvistä vuotuisista kasvihuonekaasupäästöistä
  • kuvaus sovellettavista veroista, maksuista ja tariffeista
  • loppukäyttäjän nykyisen energiankulutuksen ja edellisen vuoden saman kauden kulutuksenvertailu graafisessa muodossa, ilmaston mukaan korjattuina lämmityksen ja jäähdytyksen osalta
  • sellaisten kuluttajajärjestöjen, energiatoimistojen tai vastaavien elinten yhteystiedot, mukaan, joilta voi saada tietoa saatavilla olevista energiatehokkuutta parantavista toimenpiteistä, vertailukelpoisista loppukäyttäjäprofiileista ja energiaa käyttävienlaitteiden objektiivisista teknisistä eritelmistä
  • vertailut saman käyttäjäluokan keskimääräisen vakioidun tai vertailukohtana pidettävän
  • loppukäyttäjän kanssa.

Jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 25.6.2020.

 

2.3 Energiatehokkuuslaki

TEM asetti 26.11.2012 työryhmän valmistelemaan energiatehokkuusdirektiivin täytäntöönpanoa Suomessa. Työryhmän mietintö valmistui tammikuussa 2014. Energiatehokkuuslaki (1429/2014) tuli voimaan 1.1.2015.

Vuoden 2018 energiatehokkuusdirektiivi edellyttää, että energiatehokkuuslaki saatetaan ajan tasalle.

Energiatehokkuuslaissa säädetään energiatehokkuuden edistämisestä, energiatehokkuuden parantamiseksi tehtävistä energiakatselmuksista, sähkön ja lämmön tehokkaan yhteistuotannon ja ylijäämälämmön hyödyntämisen edistämiseksi tehtävistä kustannus-hyötyanalyyseistä sekä energiamarkkinoilla toimivien yritysten velvollisuudesta pyrkiä edistämään energian tehokasta ja säästäväistä käyttöä asiakkaittensa toiminnassa.

Eräitä direktiivin piiriin kuuluvia toimenpiteitä on lueteltu alla. Lista ei ole kattava, vaan esittää otsikoina direktiivin esittämiä toimenpiteitä, joiden osalta säädetään tarkemmin kansallisella tasolla:

  • kansalliset energiatehokkuustavoitteet
  • peruskorjaustavoitteet (prosentteina rakennuskannasta)
  • julkiset rakennukset esimerkkeinä toimenpiteiden toteuttamisesta
  • energiakatselmukset
  • lämmön, veden ja sähkön kulutuksen käyttäjäkohtainen mittaus ja laskutus
  • energiapalvelut

 

2.4 Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi (EPBD)

Rakennusten energiatehokkuus on ollut useampia vuosia teknisen kehityksen keskiössä. Sitä on vauhdittanut EU:n direktiivit, erityisesti rakennusten energiatehokkuusdirektiivi (EPBD, 2018/844/EU). Tällä direktiivillä on merkittävä rooli EU:n energiapoliittisten tavoitteiden toteutumisessa. Rakennusten primäärienergiankäyttö EU:ssa on keskimäärin sama kuin Suomessakin noin 40 %, ollen suurin päästökaupan ulkopuolinen sektori. Direktiivin ensimmäinen versio tuli voimaan tammikuussa 2003 (2002/91/EC), ja toinen vuonna 2010 (2010/31/EU). Vuoden 2002 direktiivin perusteella tuli käyttöön mm. energiatodistukset ja LVI- järjestelmien tarkastukset.

Vuoden 2010 direktiivin valmistelun keskeinen vaatimus koski nollaenergiarakentamista. Euroopan parlamentti tosiaan edellytti ensimmäisessä ehdotuksessaan kaikkia uudisrakennuksia nollaenergiarakennuksiksi. Kolmikantakäsittelyssä (parlamentti, neuvosto, komissio) jäsenmaita edustava Euroopan unionin neuvosto piti tätä kuitenkin epärealistisena ja nollaenergiavaatimus muutettiin lähes nollaenergiaksi. Uusien julkisten rakennusten tulee siis vuoden 2019 alusta olla lähes nollaenergiarakennuksia ja muiden vuoden 2021 alusta. Kansallinen lainsäädäntö tuli saattaa valmiiksi vuoden 2017 loppuun mennessä. Näin tehtiin myös Suomessa. Tuloksena oli mm. ympäristöministeriön asetus 1010/2017 uuden rakennuksen energiatehokkuudesta (Asetus on linkitetty Suomen rakentamismääräyskokoelman sivustolle http://www.ym.fi/rakentamismaaraykset > Energiatehokkuus).

Vuonna 2018 uusitun (täydennetyn) direktiivin yhtenä tavoitteena on, että rakennusten aiheuttamat kasvihuonekaasuemissiot pienenevät 80-95 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Hiilineutraali rakennuskanta on yksi EU:n pitkäntähtäimen tavoitteista.

Lopullisessa muodossaan direktiivi hyväksyttiin 30.5.2018. Uusi direktiivi täydentää vuoden 2010 versiota, joka jää edelleen voimaan, mutta muutettuna ja täydennettynä. Taustana näinkin pikaisella direktiivin kiristämisellä oli komission havainto, että vuoden 2010 direktiivillä ja sen verkkaisella toimeenpanolla jäsenmaissa ei saavuteta haluttuja CO₂-päästöjen vähennystavoitteita vuosille 2020 ja 2030. Komissio joutui miettimään, miten tästä eteenpäin. Tuloksena oli vuoden 2010 direktiivin muokkaaminen parempaan energiatehokkuuteen johtavaksi, ei pelkästään uusien, vaan myös olemassa olevien rakennusten osalta. Tärkeänä tehostusalueena on rakennusautomaation ja energiajärjestelmien säädön parantaminen.

Vuoden 2018 direktiivin uudistuksen keskeiset vaatimukset ovat:

  • kaikkien rakennusten (koko rakennuskanta) tulee olla lähes nollaenergiarakennuksia vuoteen 2050 mennessä
  • kaikki suuret rakennukset (teho yli 290 kW) tulee varustaa automaattisella säätö- ja ohjausjärjestelmällä vuoteen 2025 mennessä
  • yli 70 kW tehoisten lämmitys-, ilmanvaihto- ja ilmastointijärjestelmien toiminta tulee tarkastaa myös osatehoilla
  • uudisrakennuksissa tulee olla riittävä määrä sähköautojen latauspisteitä
  • komission tulee kehittää vuoden 2019 loppuun mennessä ”älyratkaisuvalmiusindikaattori” laskentamenetelmineen.

Vuoden 2010 ja 2018 direktiivit, yhdistettynä löytyy täältä.

Oheinen kuva havainnollistaa rakennusten energiatehokkuusdirektiivien vaikutusta Suomen lainsäädäntöön.

 

 

2.5 Ekosuunnitteludirektiivi

Vuodesta 2009 lähtien energian käyttöön vaikuttavien tuotteiden ominaisuuksia on säädelty EU-maissa tuotteiden ekosuunnitteludirektiivillä (2009/125/EU). Direktiivin perusteella voidaan säädellä kaikkia energiaa käyttäviä ja energian käyttöön vaikuttavia tuotteista. Direktiivi poikkeaa monista muista EU-säädöksistä siinä suhteessa, että sen perusteella annetut tuotekohtaiset asetukset koskevat automaattisti kaikkia markkinoille saatettuja tuotteita. Direktiivin suurin kuluttajille näkyvä vaikutus on ollut hehkulamppujen poistuminen markkinoilta. Tätä säännöstä arvosteltiin sen voimaantullessa paljon, kun hehkulamput jouduttiin vaihtamaan uusiin energiansäästölamppuihin. Mutta asetuksen vaikutus energian käyttöön on ollut dramaattinen, pelkästään lamppujen energiatehokkuuden parannuksella on säästetty EU-maissa useamman ydinvoimalan verran sähköä, sekä tehoa että energiaa. Nyt, suureksi osaksi direktiivin vaikutuksesta, LED-lamppu on markkinoilla vallitseva.

Ekosuunnitteludirektiivin vaikutus rakennusten energiankäyttöön on ollut todella merkittävä. EU-komissio on arvioinut, että sillä on rakennusten energiankäyttöön vähintään yhtä suuri vaikutus kuin rakennusten energiatehokkuusdirektiivillä.

 

Tuoteryhmäkohtaiset täytäntöönpanosäädökset

Euroopan komissio antaa ekosuunnitteludirektiivin nojalla tuoteryhmäkohtaisia säädöksiä asetuksina, joissa esitetyt vaatimukset ovat samat koko EU:n alueella ja tulevat voimaan samanaikaisesti. Niitä voidaan antaa sellaisille energiaa käyttäville tai energiaan liittyville tuotteille, jotka täyttävät seuraavat edellytykset:

  • tuotteen myyntimäärä EU:n alueella on yli 200 000 kpl valmistajasta riippumatta
  • tuotteella on huomattavat ympäristövaikutukset ja
  • tuotteesta aiheutuvien ympäristövaikutusten vähentämiseen nähdään olevan merkittävät mahdollisuudet ilman kohtuuttomia kustannuksia.

Tuoteryhmäkohtaisten täytäntöönpanotoimenpiteiden valmistelu tapahtuu Euroopan komissiossa. Toimenpiteet ovat komission johdolla toimivan, jäsenvaltioiden edustajista koostuvan sääntelykomitean valmistelemia. Ennen sääntelykomitean käsittelyä täytäntöönpanotoimenpidettä valmistellaan kuulemisfoorumissa, jossa on jäsenvaltioiden lisäksi edustettuina eri sidosryhmät.

Valmistelutyön käynnistymisestä valmiin asetuksen voimaantuloon kuluu teoriassa neljä vuotta, käytännössä 5-8 vuotta. Viiveitä voivat aiheuttaa mm. soveltamisalaan työn aikana tehtävät muutokset kuten uusien tuoteryhmien lisääminen valmisteilla olevaan säädökseen, lisäselvityksiä vaativat erimielisyydet vaatimustasoista tai erilaiset resurssiongelmat. Säädöksen tullessa voimaan alkaa siirtymäaika, tyypillisesti kaksi vuotta, jonka päätyttyä markkinoille saa saattaa vain asetuksen vaatimukset täyttäviä tuotteita. Useimmiten asetuksissa on myös määritelty tiukempia vaatimuksia, jotka tulevat voimaan 2-3 vuotta ensimmäisten vaatimusten voimaantulon jälkeen – esimerkiksi tietyille sähkömoottoreille on säädetty kaksi tiukennusta aikatauluineen.

Ekosuunnitteludirektiivin perusteella on annettu sitovia asetuksia 29 tuoteryhmälle (syyskuu 2018). Komissio ylläpitää ajantasaista luetteloa kaikista ekosuunnittelusäädöksistä osoitteessa

https://ec.europa.eu/growth/single-market/european-standards/harmonised-standards/ecodesign_en.

LVI-laitteita koskevia sitovia asetuksia on annettu mm. seuraavista tuoteryhmistä:

  • tuotteisiin integroidut akselitiivisteettömät kiertovesipumput
  • huoneilmastointilaitteet ja huonetuulettimet
  • kaasu- ja nestemäistä polttoainetta käyttävät kuumavesikattilat
  • vedenlämmittimet ja kuumavesisäiliöt
  • tilalämmittimet ja yhdistelmälämmittimet
  • puhaltimet
  • kiertovesipumput
  • kiinteää polttoainetta käyttävät paikalliset tilalämmittimet
  • kiinteän polttoaineen kattilat
  • ilmalämmitystuotteet, jäähdytystuotteet, korkeassa lämpötilassa käytettävät prosessijäähdytyslaitteet ja puhallinkonvektorit

 

Kustakin tuoteryhmästä on annettu oma asetus. Yllä luetellut termit on otettu suoraan ko. asetuksen suomenkielisen käännöksen otsikosta. Ne eivät ole riittäviä määrittämään, mitkä tuotteet kuuluvat kunkin asetuksen piiriin, ja ovat termien valinnoiltaan jopa outoja. Varmistus asetuksen piiriin kuuluvista tuotteista on tehtävä tuotekohtaisesti. Esimerkiksi erilaisia lämpöpumppuja on useissa tuoteryhmissä, ja tuoteryhmä ”ilmanvaihtokoneet” jakautuu kahteen osaan ”ilmanvaihtokoneet asuinrakennuksiin” ja ”ilmanvaihtokoneet muihin kuin asuinrakennuksiin”, joskin asetuksessa jako tapahtuu ensisijaisesti nimellisilmavirran eikä käyttökohteen perusteella. Parempi tuotekohtainen haku (65 tuoteryhmälle, syyskuu 2018) löytyy energiaviraston ylläpitämiltä nettisivuilta https://ekosuunnittelu.info/. Asetukset sisältävät tarkemmat tuotekuvaukset ja tehomäärittelyt kunkin asetuksen piiriin kuuluvista tuotteista.

Ekosuunnittelusäännökset ovat sitovia, ilman erillisiä lainsäädäntötoimenpiteitä Suomessa. Ne koskevat kaikkia markkinoille saatettavia tuotteita, eli niin myyjää, tukkukauppaa kuin valmistajaa ja maahantuojaakin.

Direktiivin toimeenpanon vastuu rakennustuotteiden osalta on ympäristöministeriöllä ja muiden tuotteiden osalta energiavirastolla. Säädösten noudattamisen valvonta on Tukesin tehtävä. Markkinoille ei siis saa tuoda tuotteita, jotka eivät täytä asetuksen vaatimuksia. Säädökset eivät kuitenkaan koske takautuvasti asennettuja tai varastossa olevia tuotteita.

 

Työohjelma 2016-2019

Ekosuunnittelusäännösten valmistelu etenee kolmivuotiskausittain. Vuosien 2016-2019 mukaan otettujen uusien tuotteiden säästövaikutus on arvioitu olevan 219 TWh (noin kolme kertaa niin suuri kuin Suomen sähkönkulutus) vuodessa vuonna 2030. Ohjelmassa on mukana mm. veteen liittyvät tuotteet, kylmälaitteet, kompressorit ja ikkunat. Jäsenmaiden vastustuksesta johtuen ikkunat jäivät ekosuunnittelusäätelyn ulkopuolelle pelkän energiamerkinnän varaan. Ohjelmassa on mukana myös jo säädeltyjen tuotteiden vaatimusten kiristämistä. Näissä on arvioitu saatavan 338 TWh (noin neljä kertaa niin suuri kuin Suomen sähkönkulutus) vuotuiset säästöt vuoteen 2030 mennessä.

 

2.6 Uusiutuvien energioiden direktiivi (RES-direktiivi)

RES-direktiivillä (Renewable Energy Sources) käsittelee uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä. Direktiivi uudistettiin vuoden 2018 lopussa (2018/2001/EU). Sen mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava yhteisesti, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus on vähintään 32 prosenttia unionin energian kokonaisloppukulutuksesta vuonna 2030. Komissio tarkastelee uudelleen tätä tavoitetta ja antaa säädösehdotuksen vuoteen 2023 mennessä sen nostamisesta, jos uusiutuvan energian tuotannon kustannukset ovat edelleen alentuneet merkittävästi.

Direktiivissä on asetettu jokaisella jäsenvaltiolle kansalliset tavoitteet, jotka määrittelevät jäsenvaltion uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuuden energian kokonaisloppukulutuksesta vuoden 2021 alkuun mennessä. Suomen tavoitteeksi asetettiin 38 % loppukulutuksesta, joka merkitsee lähes 10 % yksikön nousua vuoden 2005 referenssitasosta, ja on korkeimpia tavoitteita jäsenmaissa (vain Ruotsilla 49 % ja Latvialla 40 % on tätä suuremmat tavoitteet). Direktiivin lisäksi Suomi on asettanut omaksi tavoitteekseen liikenteen energiassa 20 % loppukulutuksesta. Suomen ja Ruotsin korkea uusiutuvien energialähteiden käytön osuus johtuu suurelta osin metsäteollisuuden puujätteiden käytöstä lämpö- ja sähköenergian tuotannossa.

RES-direktiivissä asetetaan myös biopolttoaineille ja bionesteille kriteerit, joiden mukaan niiden voidaan katsoa olevan tuotettu kestävällä tavalla. Jotta biopolttoaineet ja bionesteet voidaan ottaa lukuun direktiivissä asetetuissa kansallisissa tavoitteissa sekä uusiutuvan energian kansallisissa velvoite- ja tukijärjestelmissä, niiden tulee täyttää direktiivissä säädetyt kestävyyskriteerit.

RES-direktiivi on nopeuttanut uusiutuvien energialähteiden käyttöä myös Suomessa, tuulivoimaa on rakennettu viime vuosin aikana merkittävästi ja biopolttoaineiden käyttöä lisätty erilaisten tukitoimien avulla. Suoman tuulivoimayhdistyksen mukaan Suomessa oli vuoden 2018 lopussa yhteensä 698 tuulivoimalaa, joiden kokonaiskapasiteetti oli 2041 MW. Vuonna 2018 sähköä tuulivoimalla tuotettiin 5,8 TWh, jolla katettiin Suomen sähkönkulutuksesta 6,7 prosenttia.

Direktiivin mukaan myös osa lämpöpumppujen tuottamasta lämmöstä voidaan laskea uusiutuvilla energialähteillä tuotetuksi silloin, kun järjestelmän lämpökerroin on riittävän korkea.

 

2.7 Energiamerkintädirektiivi

Osana tuotteiden energiatehokkuuden parantamiseen kuuluu kuluttajia opastamaan ja ohjaamaan tarkoitettu energiamerkintäasetus (2017/1369/EU), joka korvasi viime vuonna aiemman direktiivin (2010/30/EU). Kun direktiivi uusittiin vuonna 2010, sen soveltamisala laajeni kotitalouslaitteista koskemaan myös energiaan liittyviä tuotteita. Energiamerkintävaatimuksia voidaan näin ollen jatkossa asettaa aiempaa laajemmalle joukolle tuotteita. Suomessa direktiivi on toimeenpantu lailla tuotteiden ekologiselle suunnittelulle ja energiamerkinnälle asetettavista vaatimuksista 2008/1005, https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2008/200810… .

Vuonna 2010 uusittu energiamerkintädirektiivi on ensimmäisiä EU:n säädöksiä, joihin sisältyy säädösvallan delegointi Euroopan komissiolle. Komissio antaa tuoteryhmäkohtaiset säädökset asetuksina. Käytännössä energiamerkintäasetusehdotuksista keskustellaan ekosuunnitteludirektiivin alaisessa kuulemisfoorumissa, yleensä rinnan samoja tuotteita koskevien ekosuunnitteluasetusehdotusten kanssa.

Energiamerkinnät ja luokat auttavat kuluttajia kotitalouteen tulevien energiaa käyttävien laitteiden valinnoissa energiatehokkaampaan suuntaan. Vähimmäisvaatimusten lisäksi kuluttajatuotteille on ilmoitettu myös energialuokka. Energiamerkinnässä laitteet jaetaan luokkiin A-G, joista A on paras ja G huonoin. Joissain tapauksissa käytössä ovat myös A-luokkaa paremmat luokat A+, A++ ja A+++ Luokitustodistus energialuokkineen on näkyvillä kaikissa kuluttajatuotteissa, joista on annettu tuoteryhmäkohtainen energiamerkintäasetus. Energiamerkintäasetuksia on annettu pääosin kuluttajatuotteista, mutta myös joistakin rakennustuotteista kuten huoneilmastointilaitteet, pienet ilmanvaihtokoneet, vedenlämmittimet ja kuumavesisäiliöt sekä tila- ja yhdistelmälämmittimet.

Asetuksessa on myös määrätty komissio kehittämään tietokanta, johon kaikista tuotteista, joista on annettu merkintäasetus, on toimitettava säännösten edellyttämät tiedot. Tietokannan avoin osa on kaikkien käytettävissä ja suljettu osa kansallisia valvontaviranomaisia varten. Tuotetietojen vieminen tietokantaan on pakollista vuoden 2019 alusta. Myös rakennustuoteasetuksen tai harmonisoitujen standardien mukaiset tuotteet kuuluvat tuotetietokantavelvoitteen piiriin, jos niille on energiamerkintäasetus.

Energiamerkintävaatimukset koskevat vain niitä tuoteryhmiä, joista on säädetty tuoteryhmäkohtainen energiamerkintäasetus.

Tuote täyttää energiamerkintäasetuksen vaatimukset, kun se on varustettu asetuksen mukaisella energiamerkillä, energiamerkinnässä ilmoitettu energiatehokkuusluokka vastaa todellisuutta ja kun merkintä on kiinnitetty oikein. Jos tuotteen mainonnassa mainitaan hinta tai energiaan liittyviä tietoja, tulee niissä mainita myös energiatehokkuusluokka. Direktiivissä on myös vaatimuksia etämyynnissä annettaville tiedoille.

Suomessa energiamerkinnän ylläpitoa ja oikeellisuutta valvoo Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes).

 

3. Rakennustuoteasetus (CPR)

Päivitetty 31.10.2018

 

Rakennustuotteita koskevan lainsäädännön tavoitteena on varmistaa, että rakennustuotteista saatava tieto on luotettavaa ja vertailukelpoista, kun suunnittelija ja rakentaja arvioivat tuotteiden soveltuvuutta rakennettavaan kohteeseen. Lainsäädännön tehtävänä on myös edistää rakennustuotteiden myyntiä sekä kotimaan markkinoille että vientiin.Euroopan unionin asetukset ovat suoraan sovellettavaa lainsäädäntöä eli niitä sovelletaan sellaisenaan EU:n jäsenmaissa. Rakennustuotteisiin liittyvä keskeinen EU-säädös on EU:n rakennustuoteasetus (305/2011/EU), joka tuli voimaan kokonaisuudessaan 1.7.2013. Se määrittelee perusvaatimukset rakennuskohteille, siis rakennuksille, ei tuotteille. Nämä perusvaatimukset muodostavat pohjan eri rakennustuotteita koskevien harmonisoitujen tuotestandardien laadintaan. Rakennustuoteasetus korvasi rakennustuotedirektiivin 89/106/ETY.Rakennustuoteasetuksessa säädetään, kuinka rakennustuotteen ominaisuuksista kerrotaan ja millä edellytyksillä rakennustuotteet voidaan ja pitää CE-merkitä. Rakennustuoteasetuksen tavoitteena on tarkkojen ja luotettavien tietojen saanti rakennustuotteiden suoritustasoista ja ominaisuuksista yhteisellä eurooppalaisella tavalla. Asetuksen tavoitteena on rakennustuotteiden vapaa liikkuvuus ja kaupanesteiden poistamiseen EU:n sisämarkkinoilla. Asetus selkeyttää myös CE-merkinnän käyttöä.

 

3.1 Rakennustuotteiden hyväksyntä

Laki eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä (954/2012) https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120954 tuli voimaan 1.7.2013. Laki koskee rakentamisessa käytettävien rakennustuotteiden hyväksymistä silloin, kun rakennustuote ei kuulu harmonisoidun tuotestandardin soveltamisalaan tai rakennustuotteelle ei ole eurooppalaista teknistä arviointia. Laki koskee rakennustuotteita, joissa ei edellä mainituilla perusteilla voida käyttää CE-merkintää. Lain mukaisilla toimenpiteillä voidaan osoittaa, että CE-merkinnän soveltamisalaan kuulumaton rakennustuote täyttää maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset vaatimukset. Lailla kumotaan rakennustuotteiden hyväksynnästä annettu laki (230/2003).

Ympäristöministeriön asetus eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä (555/2013) https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2013/20130555 tarkentaa eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä annettua lakia. Asetuksessa säädetään tarkemmin muun muassa kansallisten hyväksymismenettelyjen hakemisesta, niitä koskevista päätöksistä, merkinnöistä ja valvonnasta.

Katso myös seuraava kohta ”Tuotteiden vaatimustenmukaisuus”.

 

4. Tuotteiden vaatimustenmukaisuus

Päivitetty 5.11.2018

 

4.1 Tuotteiden hyväksyntä

Jo vuosikymmeniä on ollut käytössä erilaisia tapoja osoittaa, että kaupan oleva tuote täyttää joko viranomaisten tuotteelle tai sen ominaisuuksille asetettuja vaatimuksia (säädöksiin perustuva tuotehyväksyntä – koskee tyypillisesti tuotteen turvallisuutta), tai yhteisesti vapaaehtoispohjalta esimerkiksi tietyn teollisuudenalan yhteisesti sopimia kriteereitä. Tällainen ns. vapaaehtoinen hyväksyntä tai sertifiointi voi koskea esimerkiksi tuotteessa käytettäviä materiaaleja tai tuotteen suorituskykyä.

Siirtyminen kansallisesta tuotehyväksynnästä eurooppalaiseen hyväksyntä- ja merkintäjärjestelmään on laaja, raju ja usein myös hidas muutosprosessi, jossa on useita vaiheita, kuten

  • EU-lainsäädännön kehittäminen (esimerkiksi ekosuunnitteludirektiivin laadinta n. 2003-2005)
  • lainsäädännön tuotekohtaisen toimeenpanon mahdollistavan asetuksen laadinta (esimerkiksi lämmityskattiloille n. 2006-2013)
  • tuotetta koskevien testausstandardien laadinta tai olemassa olevien standardien päivitys
  • markkinavalvonnan organisointi.

Kaikki mainitut vaiheet edellyttävät laajoja valmistelutoimenpiteitä, ja säädösten ja standardien hyväksyntä edellyttää laajaa eurooppalaista konsensusta. Koko valmisteluprosessi voi olla vuosikymmenien pituinen. esimerkiksi Rakennustuoteasetusta edeltänyt Rakennustuotedirektiivi tuli voimaan vuonna 1991, ja tuolloin vielä kaavailtiin kaikkien rakennustuotteiden olevan CE-merkinnän piirissä reilusti ennen vuosituhannen vaihdetta. Uusittu Rakennustuoteasetus tuli voimaan vuonna 2013, ja edelleenkin LVI-tuotteista pitkälti yli puolet on eurooppalaisen CE-merkinnän ulkopuolella.

Osittain tästä valmisteluprosessin hitaudesta ja monivaiheisuudesta johtuen on säädöksiin pohjautuvan tuotehyväksynnän rinnalle tullut erilaisia kansallisia tai vapaaehtoisia eurooppalaisia menettelyjä, kuten useille ilmatekniikan tuoteryhmälle laaditut Eurovent-sertifiointimenettelyt. Hyvin toimivaksi osoittautunut vapaaehtoinen menettely voi olla arvokas esikuva säädöspohjaiselle hyväksyntämenettelylle kyseisen säädöksen aikanaan valmistuessa, joskus jopa sellaisenaan, yleensä kuitenkin laajan uusimisen tai suppean päivityksen jälkeen.

Edellä kuvatusta kehityskulusta johtuen tuotteiden hyväksyntä on erittäin hämmentävä kokonaisuus. Samalle tuotteelle saattaa aiheutua jopa ristiriitaisia vaatimuksia eri säädöksistä, ja vapaaehtoisten merkintöjen ja sertifikaattien määrä on valtava. Asioista on julkaistu valtavasti tietoa mm. EU:n, kansallisten viranomaisten, toimiala- ja kuluttajajärjestöjen toimesta, mutta suurin osa tiedoista käsittelee yhden, korkeintaan kahden EU-säädöksen mukanaan tuomia ”pelisääntöjä”. LVI-alalla käytettävistä tuotteista monille on voimassa tai valmisteilla vaatimuksia useamman säädöksen (esim. ekosuunnitteluasetus, rakennustuoteasetus, konedirektiivi, LVD, EMC jne.) perusteella, ja kun otetaan mukaan vielä useista tuoteosista koostuvat tuotteet, niin esimerkiksi ilmankäsittelykoneelle ja siinä käytettäville tuoteosille voi vaatimuksia tulla lähes kymmenen EU-säädöksen nojalla.

Rakennustuoteasetus (CPR) ei harmonisoi tuotteita, vaan tuoteominaisuuksien ilmoitustavan. Tuotteille vaatimukset asetetaan edelleen kansallisesti. Kansallinen suoritustaso voidaan määritellä tai tarkentaa kansallisten soveltamisstandardien (NAS) avulla.

 

Rakennustuotteet

Rakennustuotteen ominaisuudet, joiden perusteella tuotteen kelpoisuus ja määräystenmukaisuus voidaan todeta, voidaan Suomessa osoittaa

Eurooppalaisella menettelyllä

  • CE-merkinnällä, kun tuotetta koskeva harmonisoitu tuotestandardi on olemassa (rakennustuoteasetus) tai kun tuotteen valmistajalla on tuotteelleen eurooppalainen tekninen arviointi (ETA)
  • ratkaisun ohjeenmukaisuuden perusteella (esimerkiksi eurokoodimitoitus).

 

Kansallisella menettelyllä

  • tyyppihyväksynnällä, kun tuotetta koskeva YM:n tyyppihyväksyntäasetus on olemassa (laki eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä)
  • varmennustodistuksella (laki eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä)
  • valmistuksen laadunvalvonnalla (laki eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä)
  • rakennuspaikkakohtaisella varmentamisella, jollei tuotteen kelpoisuutta ole muutoin osoitettu.

 

Laissa eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä (954/2012) säädetään menettelyistä sen toteamiseksi, täyttääkö rakennustuote maankäyttö- ja rakennuslaissa tai sen nojalla säädetyt olennaiset tekniset vaatimukset. Lakia sovelletaan sellaiseen rakennustuotteeseen, joka ei kuulu harmonisoidun tuotestandardin soveltamisalaan tai jonka valmistaja ei ole hankkinut tuotteelleen eurooppalaista teknistä arviointia. Laissa mainittuja valmistajalle vapaaehtoisia menettelyjä rakennustuotteen kelpoisuuden toteamiseksi ovat tyyppihyväksyntä, varmennustodistus tai valmistuksen laadunvalvonta. Rakennustuotteen kelpoisuus osoitetaan rakennuspaikkakohtaisesti, jollei kelpoisuutta ole muuten osoitettu.

 

4.2 CE-merkintä

CE-merkintä (ransk. Conformité Européenne) tuotteessa osoittaa, että valmistaja vakuuttaa tuotteen täyttävän sitä koskevien EU:n direktiivien vaatimukset, ja että tuote on läpikäynyt mahdollisesti vaaditut tarkistukset. CE-merkintä on tarkoitettu helpottamaan tavaroiden vapaata liikkumista Euroopan sisämarkkinoilla. CE-merkintä voidaan yleensä kiinnittää tuotteeseen ilman puolueettoman osapuolen suorittamaa testausta.

CE-merkin kiinnittää tuotteeseen tuotteen valmistaja tai, jos tuote on valmistettu EU:n ulkopuolella, tuotteen EU-markkinoille saattava valtuutettu edustaja. CE-merkintää ei siis haeta viranomaiselta. Tuotteen valmistajan velvollisuus on osoittaa, että markkinoille saatettava tuote täyttää sitä koskevat eurooppalaiset vaatimukset. Jos merkkiä ei voi kiinnittää itse tuotteeseen, se voi olla pakkauksessa tai asiakirjoissa.

Valmistaja tai se, joka saattaa CE-merkityn tuotteen markkinoille, ilmoittaa tuotteen tekniset ominaisuudet ns. suoritustasoilmoituksella (Declaration of Performance, DoP).

CE-merkintä ei ole yleinen turvallisuusmerkki eikä kaiken kattava turvallisuuden tae kuluttajille. Direktiivit eivät kata tuotteen kaikkia ominaisuuksia esim. käyttöominaisuuksia vaan vain tietyn osan esim. mekaanisen kestävyyden tai syttyvyyden. CE-merkintä ei myöskään erottele tuotteiden paremmuutta.

Rakennustuoteasetuksen nojalla tuotteeseen kiinnitettävä CE-merkintä on pakollinen tuotteille, joille on olemassa harmonisoitu eurooppalainen tuotestandardi (hEN), tai eurooppalainen tekninen arviointi (ETA). Ellei harmonisoitua eurooppalaista standardia tai ETAa ole, tuotetta ei voi CE-merkitä ja tällöin vaatimustenmukaisuus osoitetaan kansallisella menettelyllä, kuten tyyppihyväksynnällä. Kansalliset menettelyt ja niiden käyttö on säädetty tuotehyväksyntälailla. Tyyppihyväksyntää ei voi hakea tuotteelle, jolle on harmonisoitu standardi.

Harmonisoidut standardit ja ETAt mahdollistavat CE-merkinnän jo noin 80 %:lle rakennustuotteita, mutta LVI-tuotteiden ja etenkin ilmateknisten tuotteiden kohdalla tilanne on toinen. Harmonisoitu standardi on valmiina palopelleille (SFS-EN 15650), on myös paloteknisten ominaisuuksien luokitusstandardit ilmanvaihtolaitteille sekä savunpoistoon tarkoitetuille tuotteille EN 13501- standardisarjassa, ja valmisteilla mm. paloeristetyille kanaville. Mm. palokatkoille on valmistunut eurooppalaisia teknisiä hyväksyntäohjeita, jotka mahdollistavat CE-merkinnän.

Suoritustasoilmoitus (DoP) on myös pakollinen CE-merkinnän edellytyksenä. Suoritustasoilmoitus on ainoa mahdollinen tapa ilmoittaa rakennustuotteen ominaisuuksien arvot ja luokat. DoP voi olla paperilla (tuotteen mukana) tai sähköinen (valmistajan www-sivulla, tuotteen mukana tulee tällöin olla koodi, jonka avulla pääsee käsiksi DoPiin).

CE-merkinnästä on lisätietoja mm. ”hEN helpdesk” – sivulla http://www.henhelpdesk.fi/ce-merkinta.html ja Tukesin sivuilla.

 

4.3 Tuotteiden eko- ja ympäristömerkinnät

Vapaaehtoiset ekomerkinnät esim. EU:n Ekokukka tai Energy Star tai kotimainen Joutsenmerkki myönnetään tuotteille, jotka ovat korkealla tasolla ympäristönsuojelun tai energiatehokkuuden suhteen. Ekosuunnitteluvaatimuksilla sen sijaan saadaan rajattua markkinoilta pois ympäristön kannalta epäedullisimpia tuotteita. Joidenkin tuotteiden kohdalla energiamerkinnällä ja vapaaehtoisella merkinnällä voi olla kiinteämpi yhteys esimerkiksi siten, että korkeimman energialuokan (A) tuotteille myönnetään EU:n ekokukka.Kaiken kaikkiaan erilaisia eurooppalaisia, alueellisia ja kansallisia ympäristömerkintöjä on satoja. Mm. kuluttajia lähellä olevat järjestöt kuten Kuluttajaliitto ja Martat ja erilaiset neuvontapalvelusivut kuten ymparistoosaava.fi antavat sivuillaan opastusta tuotteiden erilaisista merkinnöistä.

 

5. LVI-tuotteita koskevia muita säädöksiä

Päivitetty 31.10.2018

Tällä esitetään lyhyt, ei kattava katsaus säädöksistä, jotka koskevat tiettyjä LVI-tuotteita tai niiden käyttösovellutuksia, tai joita tuotteen valmistajan tai käyttäjän tulee ottaa huomioon.

 

5.1 Koneturvallisuus

Konedirektiivi tuli Suomessa voimaan Suomen liittyessä EU:hun vuonna 1994. Direktiivi on sen jälkeen uusittu kahdesti: ensimmäinen konedirektiivi vuodelta 1989 kumottiin vuonna 1998 voimaan tulleella versiolla, ja EU hyväksyi uusimman konedirektiivin 2006/42/EY huhtikuussa 2006.

Konedirektiivin periaatteisiin kuuluu omavalvonta, jonka mukaan koneen valmistaja vastaa siitä, että laite on turvallinen. Direktiivi luettelee erikseen koneet, joilta edellytetään kolmannen osapuolen testausta ja/tai valvontaa: tietyt koneryhmät, joihin katsotaan liittyvän suurempi riski tai joilla katsotaan olevan erityisen tärkeä suojaava tehtävä, tai jotka todennäköisesti päätyvät kuluttajakäyttöön kuten esimerkiksi ruohonleikkurit.

Valmistaja vastaa, että laite täyttää yhtenäistetyn koneturvallisuuslainsäädännön vaatimuksia. Varustaessaan koneen CE-merkinnällä valmistaja antaa vaatimustenmukaisuusvakuutuksen. Jos koneessa tai laitteessa ilmenee ongelmia, viranomaiset voivat vaatia valmistajalta rakennetiedostoa, josta käy ilmi, että kone on suunniteltu ja valmistettu koneturvallisuusdirektiiviin perustuvan lainsäädännön mukaisesti.

Uuden konedirektiivin tavoitteena on yksinkertaistaa valmistajalle asetettuja velvoitteita sekä poistaa vanhan direktiivin ongelmallisia kohtia. Komissio on julkaissut laajan konedirektiivin soveltamisoppaan, linkki sivulla https://www.tyosuojelu.fi/markkinavalvonta/koneet-… josta löytyy myös mm. koneiden markkinavalvontaopas.

 

5.2 Sähköturvallisuus (LVD); elektromagneettinen yhteensopivuus (EMC)

Pienjännitedirektiivin (low voltage directive, 2014/35/EU) tarkoituksena on taata, että EU:n markkinoilla olevat sähkölaitteet eivät oikein käytettyinä, asennettuina ja huollettuina vaaranna henkilöiden, kotieläinten tai omaisuuden turvallisuutta. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat kaikki vaihtovirralla nimellisjännitealueella 50–1000 V ja tasavirralla nimellisjännitealueella 75–1500 V toimivat sähkölaitteet.

Pienjännitedirektiivi on saatettu osaksi Suomen lainsäädäntöä seuraavien säädösten kautta: sähköturvallisuuslaki (410/1996), sähköturvallisuusasetus (498/1996) ja KTM:npäätös sähkölaitteiden turvallisuudesta (1694/1993). Sähköturvallisuuslain soveltamisala on pienjännitedirektiiviä laajempi; turvallisuusvaatimukset koskevat kaikilla jännitteillä toimivia laitteita.

Konedirektiivi (2006/42/EY) ja pienjännitedirektiivi ovat toisensa pois sulkevia säädöksiä siten, että sähkölaitetta markkinoille saatettaessa sovelletaan vain toista, ei molempia. Joissain tapauksissa valmistaja voi itse valita, kumpaa direktiiviä laitteeseen sovelletaan. Konedirektiivin liite 1 sisältää sähköturvallisuusvaatimuksia, jotka ovat samat kuin pienjännitedirektiivissä. Direktiivien turvallisuusvaatimukset ovat identtiset, mutta EU-vaatimustenmukaisuusvakuutuksessa viitataan vain joko kone- tai pienjännitedirektiiviin.

Sähkömagneettinen yhteensopivuus EMC-direktiivin (electromagnetic compatibility, 2014/30/EU) tavoitteena on varmistaa, että laitteistojen sähkömagneettinen yhteensopivuus on tasoltaan riittävä. Näin suojataan radiotietoliikennettä, sähkö- ja tietoliikenneverkkoja sekä niihin liittyviä laitteita sähkömagneettisilta häiriöiltä. EMC-direktiivin alaisella laitteistolla tarkoitetaan mitä tahansa loppukäyttäjälle tarkoitettua laitetta tai kiinteää asennusta, joka voi aiheuttaa sähkömagneettisia häiriöitä tai jonka toimintaan sähkömagneettinen häiriö voi vaikuttaa.

 

5.3 Sähkö- ja elektroniikkaromua koskevat säädökset (WEEE, RoHS)

Sähkö- ja elektroniikkalaite-romudirektiivin 2012/19/EU (WEEE-direktiivi) tarkoituksena on ennaltaehkäistä sähkö- ja elektroniikkalaiteromun syntymistä sekä edistää romun uudelleenkäyttöä, kierrätystä ja muita hyödyntämistapoja loppukäsittelyyn tulevan jätteen määrän vähentämiseksi. Suomessa on direktiivin piiriin tulkittu kuuluvaksi mm. pienet ilmanvaihtokoneet.

RoHS-direktiivi (Restriction of Hazardous Substances) (2011/65/EU) rajoittaa kadmiumin, lyijyn, elohopean, kuudenarvoisen kromin, polybromattujen bifenyylien (PBB) ja polybromattujen difenyylieetterien (PBDE) käyttöä sähkö- ja elektroniikkalaitteissa. Direktiivin tarkoituksena on ihmisten terveyden ja ympäristön suojelu sekä jätteiden haitallisuuden vähentäminen. Sillä halutaan myös edistää sähkö- ja elektroniikkalaiteromun hyödyntämistä ja loppukäsittelyä ympäristöä säästävällä tavalla.

Direktiivi koskee laitteita, jotka tarvitsevat sähkövirtaa tai sähkömagneettista kenttää toimiakseen vähintään yhdessä käyttötarkoituksessaan asianmukaisesti tai jotka on tarkoitettu tällaisen virran tai kentän synnyttämiseen, siirtämiseen tai mittaamiseen ja lisäksi laite on suunniteltu käytettäväksi enintään 1 000 voltin vaihtojännitteellä tai enintään 1 500 voltin tasajännitteellä. Direktiivien vaatimukset koskevat kaikkia sähkö- ja elektroniikkalaitteita, joita ei ole erikseen rajattu soveltamisalan ulkopuolelle. Soveltamisalaan kuuluvat kodinkoneet, tieto- ja teletekniset laitteet, kuluttajaelektroniikka, valaistuslaitteet, sähkö- ja elektroniikkatyökalut, lelut, vapaa-ajan- ja urheiluvälineet, terveydenhuollon laitteet, tarkkailu- ja valvontalaitteet sekä automaatit. ”Kodinkoneet”- ryhmään kuuluvat mm. tietyt ilmastointi- ja ilmanvaihtolaitteet.

Säädökset tulevat ehkä konkreettisimmin esille kodinkoneiden ja sähkö- ja elektroniikkalaitteiden kaupassa: jos ostan vaikkapa pesukoneen, on myyjä velvollinen ottamaan vanhan pesukoneeni vastaan ja huolehtimaan kierrätyksen veloituksetta. Tosin poiskuljetuksen ja romutuksen kustannukset on ”leivottu” uuden tuotteen hintaan.

5.4 Kemikaalilainsäädäntö (REACH)

REACH-asetuksessa http://www.kemikaalineuvonta.fi/fi/EU-asetukset/RE… (Registration, Evaluation, Authorization and restriction of Chemicals) säädetään kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista sekä tiedottamisesta toimitusketjussa. Asetus koskee kemiallisia aineita sellaisinaan, seoksissa ja esineissä. Tämä tarkoittaa, että asetus koskee esimerkiksi kemiallisia aineita maaleissa, siivousaineissa, liimoissa, teollisuuskemikaaleissa, tekstiileissä, huonekaluissa, urheiluvälineissä ja sähkölaitteissa. Asetus koskee myös kemikaalien ns. jatkokäyttäjiä, esimerkiksi maaleilla pinnoitettujen tuotteiden valmistajia. Siksi asetus koskee useimpia yrityksiä EU:ssa.

Asetuksen tärkeimpinä tavoitteina on

  • varmistaa terveyden- ja ympäristönsuojelu
  • tehostaa EU:n kemianteollisuuden kilpailukykyä
  • edistää vaihtoehtoisten menetelmien kehittämistä aineiden vaarojen arvioimiseksi
  • taata tavaroiden vapaa liikkuvuus Euroopan unionin sisämarkkinoilla.

REACHin pääperiaatteena on, että yritys

  • kerää tietoja aineen ominaisuuksista ja käyttötavoista
  • arvioi aineen vaarat ja riskit ja määrittää edellytykset aineen turvalliselle käytölle
  • toimittaa tiedot Euroopan kemikaalivirastoon (ECHA) rekisteröimällä aineen.

Viranomaiset käyttävät rekisteröintitietoja arvioidessaan aineita. Viranomaiset selvittävät, aiheuttaako aine riskiä terveydelle tai ympäristölle. Jos aiheutuvia riskejä ei voida hyväksyä, EU voi kieltää tai rajoittaa aineiden, seosten ja esineiden valmistusta, myyntiä tai käyttöä. Haitallisimpien aineiden käyttöön vaaditaan lupa. Tukes toimii REACH-asetuksen toimivaltaisena viranomaisena ja tekee yhteistyötä komission ja ECHAn kanssa asetuksen täytäntöön panemiseksi. Tukes vastaa kansallisen REACH-neuvontapalvelun järjestämisestä, tukee ECHAn komiteoiden työtä ja on vastuussa mm. rekisteröityjen aineiden arvioinnista, lupaprosessiin otettavien aineiden tunnistamisesta ja rajoitusehdotusten tekemisestä.

 

5.5 Painelaitelainsäädäntö

Painelaitteita ovat säiliöt, putkistot, höyryn tai ylikuumennetun veden tuotannon painelaitteet (höyry- ja kuumavesikattilat), varolaitteet ja paineenalaiset lisälaitteet. Painelaitteista kootaan laitekokonaisuuksia.

EU:ssa painelaitteiden yhdenmukainen suunnittelu ja valmistus sekä vapaa liikkuvuus on varmistettu eri direktiiveillä: painelaitedirektiivillä, yksinkertaiset painesäiliöt -direktiivillä ja aerosolidirektiivillä. Painelaitteiden käytöstä säädetään kansallisesti. Käyttösäädösten tarkastusvelvoitteet koskevat painelaitteita, jotka voivat aiheuttaa merkittävää vaaraa käyttöarvojensa tai sijoituksensa vuoksi. Lisätietoja sivulla https://tukes.fi/tuotteet-ja-palvelut/painelaittee…

 

5.6 ATEX (Räjähdysvaaralliset tilat)

ATEX-laitedirektiivi (atmosphères explosibles, 1994/9/EY, 2014/34/EU) koskee räjähdysvaarallisissa normaali-ilmanpaineisissa ilmaseoksissa – ilman ja kaasun tai ilman ja pölyn seokset – käytettäväksi tarkoitettuja laitteita. Direktiivi koskee sekä sähkö- että mekaanisia laitteita, laitekokoonpanoja, itsenäisiä suojausjärjestelmiä, turva-, säätö- ja ohjauslaitteita sekä tietyissä tapauksissa yksittäisiä komponentteja. Direktiivissä ryhmitellään laitteet kahteen ryhmään sen perusteella, missä laitteita käytetään. Ryhmän I laitteet on tarkoitettu sellaisiin kaivoksiin ja niiden maanpäällisiin osiin, joissa räjähdysvaara perustuu kaivoskaasuun ja/tai pölyyn. Ryhmään II kuuluvat muissa räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäväksi tarkoitetut laitteet. Ryhmän I laitteet on jaettu kahteen laiteluokkaan (M1 ja M2) ja ryhmän II laitteet kolmeen eri laiteluokkaan (1, 2 ja 3).

Räjähdysvaarallisia tiloja (Ex-tiloja) on muun muassa energian tuotannossa, kemianteollisuudessa, lääketeollisuudessa, elintarviketeollisuudessa, puunjalostusteollisuudessa sekä yleensä palavien nesteiden tai syttyvien kaasujen valmistuksessa, käsittelyssä tai varastoinnissa. Näillä aloilla esimerkiksi säiliöiden, putkistojen ja laitteiden sisätilat (säiliöt, siilot, syklonit ym.) kuuluvat vaativimpiin tilaluokkiin. Ex-laitteita ovat kaikki sellaiset koneet ja laitteet, jotka on tarkoitettu käytettäväksi Ex-tiloissa. Mukaan luetaan myös näiden laitteiden räjähdyssuojauksen kannalta tarpeelliset turva-, säätö- ja ohjauslaitteet, jotka voivat sijaita toisinaan myös Ex-tilan ulkopuolella.

 

5.7 Markkinavalvonta

Markkinavalvonnalla tarkoitetaan markkinavalvontaviranomaisten toimintaa sen varmistamiseksi, että markkinoilla olevat tuotteet ovat vaatimustenmukaisia eivätkä vaaranna terveyttä, turvallisuutta tai ympäristöä. Markkinavalvonta on jälkikäteistä, riskinarviointiin perustuvaa valvontaa markkinoilla. Markkinavalvonnalla pyritään poistamaan markkinoilta laitteet, joiden osalta toiminnanharjoittajan omavalvonta on pettänyt. Tarkemmin eriteltynä markkinavalvonnalla pyritään varmistamaan

  • että markkinoille (myös EU:n ulkopuolelta) saatetut laitteet ovat turvallisia ja vastaavat lainsäädännön vaatimuksia
  • että CE-merkintä on kiinnitetty laitteisiin laillisesti
  • EU:n lainsäädännön johdonmukainen ja tasavertainen toimeenpano (tasaveroinen toimintaympäristö toiminnanharjoittajille ja petosten vähentäminen).

Suomessa markkinavalvonnasta on säädetty sektoreittain, ja valvontaa tekevät useiden eri ministeriöiden alaiset valvontaviranomaiset. Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla markkinavalvontatehtäviä hoitaa Turvallisuus ja kemikaalivirasto (Tukes) https://tem.fi/markkinavalvonta

Koneiden markkinavalvonta kuuluu työsuojeluviranomaisille STM:n alaisuudessa, linkki https://www.tyosuojelu.fi/markkinavalvonta/koneet-… johon on linkitetty mm. laaja koneiden markkinavalvontaopas.

 

6. Kasvihuonekaasut

Päivitetty 5.11.2018

 

Uusi F-kaasuasetus (EU-asetus No 517/2014), joka julkaistiin 20.5.2014 EU:n virallisessa lehdessä, astui voimaan 9.6.2014 ja sitä on sovellettu 1.1.2015 alkaen. Uusi asetus korvasi vanhan asetuksen seuraavilla tavoitteilla:

  • Rajoitetaan F-kaasujen saatavuuttavähentämällä asteittain markkinoille saatettavan kylmäaineen määrää. Määrälaskenta perustuu hiilidioksidiekvivalenttitonneihin, ei metrisiin tonneihin. Vuonna 2030 markkinoille saatettavaa kylmäainetta on jäljellä 21 % vuosien 2009-2012 lähtötasosta. Kylmäaineiden maahantuonti perustuu kiintiöihin, myös laitteiden sisältämät kylmäaineet lasketaan mukaan kiintiöihin.
  • Kielletään F-kaasujen käyttö useissa uusissa laitteissa, joissa vähemmän haitallisia vaihtoehtoja on jo saatavilla, kuten ilmastoinnin jäähdytyksessä, kaupallisessa ja teollisessa kylmässä ja ikkunoissa.
  • Kielletään korkean GWP-arvon(GWP > 2 500) kylmäaineiden käyttö kylmälaitteiden huollossa 1.1.2020 alkaen. Kuitenkin tällaista kierrätettyä ja regeneroitua kylmäainetta saa käyttää huollossa vuoden 2029 loppuun saakka.
  • F-kaasujen päästöjen ehkäiseminensäännöllisillä vuototarkastuksilla ja huollolla sekä kylmäaineen talteenotolla laitteen elinkaaren lopussa.

 

HFC-kiellot uusissa laitteissa

HFC-kielloilla uusissa laitteissa tulee olemaan kaikkein suorin ja välittömin vaikutus siirryttäessä ilmastoystävällisempiin kylmäaineisiin ja innovatiivisiin tuotteisiin. HFC-kiellot uusissa laitteissa koskevat muun muassa ilmastoinnin jäähdytystä, kaupallista ja teollista kylmää sekä rakentamiseen liittyviä tuotteita:

  • Fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävät kotitalouskäyttöön tarkoitetut ikkunalasit – 4.7.2007 alkaen
  • Muut fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävät ikkunalasit – 4.7.2008 alkaen
  • Fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävät kertaalleen täytettävät säiliöt, joita käytetään jäähdytys-, ilmastointi- tai lämpöpumppulaitteiden, palontorjuntalaitteistojen tai kytkinlaitteiden huollossa, kunnossapidossa tai täyttämisessä taikka liuotinkäytössä – 4.7.2007 alkaen
  • Liikkuvat huoneilmastointilaitteet (jotka on suljettu ilmatiiviisti ja joita loppukäyttäjä pystyy siirtämään huoneesta toiseen), jotka sisältävät fluorihiilivetyjä (GWP ≥ 150) – 1.1.2020 alkaen
  • Single split -ilmastointijärjestelmät, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu niihin (täytös alle 3 kg, GWP ≥ 750) – 1.1.2025 alkaen
  • Kaupalliseen käyttöön tarkoitetut jääkaapit ja pakastimet (ilmatiiviisti suljetut laitteet), GWP ≥ 2 500 – 1.1.2020 alkaen ja GWP ≥ 150 – 1.1.2022 alkaen
  • Kiinteät jäähdytyslaitteet, jotka sisältävät fluorihiilivetyjä tai joiden toiminta perustuu niihin ja, joiden GWP ≥ 2500 (paitsi joita käytetään tuotteiden jäähdyttämiseen alle –50 °C) – 1.1.2020 alkaen
  • Kaupalliseen käyttöön tarkoitetut monikompressoriset keskusjäähdytysjärjestelmät, joiden arvioitu kapasiteetti on vähintään 40 kW ja jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu niihin ja joiden GWP on vähintään 150, lukuun ottamatta kaskadijärjestelmien primääriä kylmäainepiiriä, jossa voidaan käyttää fluorattuja kasvihuonekaasuja, joiden GWP on alle 1 500

 

Kieltoja ei sovelleta laitteisiin, joiden osalta on ekosuunnitteludirektiivin (2009/125/EY) mukaisesti vahvistetuissa ekologista suunnittelua koskevissa vaatimuksissa todettu, että laitteen paremman käytönaikaisen energiatehokkuuden ansiosta sen elinkaaren mittaiset hiilidioksidiekvivalenttipäästöt olisivat pienemmät kuin vastaavan laitteen, joka täyttää asiaan liittyvät ekologista suunnittelua koskevat vaatimukset eikä sisällä fluorihiilivetyjä.

 

Vuototarkastukset

Säännölliset vuototarkastukset koskevat laitteita, jotka sisältävät vähintään viisi hiilidioksidiekvivalenttitonnia HFC-aineita, joita ei ole sisällytetty solumuoveihin. Vuototarkastuksia ei tarvitse tehdä ilmatiiviisti suljetuille laitteille, jotka sisältävät alle 10 hiilidioksidiekvivalenttitonnia HFC-aineita edellyttäen, että laitteet on merkitty ilmatiiviisti suljetuiksi. Tarkastettavina laitteina ovat muun muassa kiinteät jäähdytyslaitteet, ilmastointilaitteet ja lämpöpumput sekä kiinteät palontorjuntalaitteet.

Laitteen haltijan on varmistettava, että laite tarkastetaan vuotojen varalta seuraavin väliajoin:

  • laitteet, jotka sisältävät HFC-aineita vähintään viisi mutta alle 50 CO₂-ekvivalenttitonnia, on tarkastettava vähintään 12 kk välein
  • laitteet, jotka sisältävät HFC-aineita vähintään 50 mutta alle 500 CO₂-ekvivalenttitonnia, on tarkastettava vähintään 6 kk välein
  • laitteet, jotka sisältävät HFC-aineita vähintään 500 CO₂-ekvivalenttitonnia, on tarkastettava vähintään 3 kk välein.

Jos laitteisiin on asennettu vuotojen havaitsemisjärjestelmä, voidaan tarkastusväli pidentää kaksinkertaiseksi.

 

7. Eurooppalaiset standardit

Päivitetty 31.10.2018

 

https://www.sfs.fi/standardien_laadinta/mita_stand…

EEC- ja EFTA-maiden standardisointijärjestöt muodostivat eurooppalaisen standardisointijärjestön CEN:n vuonna 1961. Järjestön kansalliset jäsenet tuottavat yhteistyössä vapaaehtoisia eurooppalaisia EN-standardeja (EN xxxxx). CENin vastuualueeseen kuuluvat elektroniikkaa (Cenelec) ja tietoliikennettä (ETSI) lukuun ottamatta kaikki standardit, mukaan lukien rakentamiseen liittyvät. Suomessa vastuujärjestö on Suomen Standardisoimisliitto (SFS), joka julkaisee standardin yleensä alkuperäisellä kielellä (käytännössä jokseenkin yksinomaan englanti) SFS-EN xxxx tunnuksella. Standardit valmistellaan teknisten komiteoiden alaisuudessa työskentelevissä työryhmissä, joissa intressiryhmät valvovat etujaan ja laativat luonnoksen, joka käy lausuntoprosessin läpi ennen hyväksymistä ja julkaisemista. SFS on valtuuttanut eri alojen toimialajärjestöt edustamaan Suomea oman alansa komiteoissa. LVI-alan standardisointia (energia, koneet ja laitteet, automaatio jne.) hoitaa pääosin Metalliteollisuuden Standardisointiyhdistys METSTA ry. Eurooppalaisen lainsäädännön laajimpia kokonaisuuksia METSTAlla ovat kone-, painelaite-, rakennustuote- ja ATEX-direktiiveihin liittyvät standardisointiohjelmat.

Suuri este standardien käytölle on niiden heikko saatavuus ja korkea hinta. Standardeja voi kuitenkin käydä maksutta katsomassa SFS:n toimistossa. Standardit valmistellaan teknisten komiteoiden alaisuudessa työskentelevissä työryhmissä, joissa intressiryhmät valvovat etujaan ja laativat luonnoksen, joka käy lausuntoprosessin läpi ennen hyväksymistä ja julkaisemista. LVI-tekniikkaan liittyviä asioita käsitellään mm. komiteoissa CEN/TC 156 Ventilation for buildings, CEN/TC 228 Heating systems for buildings, CEN/TC 247 Building automation ja lukuisissa tuoteryhmäkohtaisissa komiteoissa.

Standardit ovat elinkeinoelämän konsensus-dokumentteja. Niiden noudattaminen on vapaaehtoista, jollei niihin ole viitattu lainsäädännössä. Standardi nousee lainvoimaiseksi mm. silloin, kun se yhdenmukaistetaan (harmonisoidaan), yleisimmin rakennustuoteasetuksen perusteella. Harmonisoidun standardin noudattaminen on velvoittavaa. Niitä on noin viidesosa kaikista standardeista.

EU-komissio voi käyttää standardeja omien tarkoitusperiensä saavuttamisessa ja tilata standardisoimisjärjestöiltä ehdotuksen tiettyjä asioita käsitteleviksi standardeiksi. Näin tapahtui esim. rakennusten energiatehokkuusdirektiivin toimeenpanon kohdalla. Vuoden 2010 direktiivin uusinnan kohdalla varsinainen ”tilaus” (mandaatti) standardien laadinnasta tuli komissiolta valitettavasti vasta muutama vuosi direktiivin voimaantulon jälkeen, jolloin jäsenvaltiot olivat jo pitkällä kansallisten toimeenpanosäädösten valmistelussa. Tämän ns. EPBD-standardipaketin piti olla valmis jo vuoden 2017 alussa, mutta valtaosa standardeista valmistui ja hyväksyttiin vasta 2018 alussa, jolloin jäsenmailla tuli jo olla oma lainsäädäntönsä valmiina, näin myös Suomessa. Koko suunnittelun perustana oleva Sisäilmastandardi prEN 16798-1 ei ole hyväksytty vieläkään (lokakuu 2018), standardit olivat siis auttamattomasti myöhässä. Sama tapahtui myös vuoden 2002 direktiivin ja sen toteutusta ”yhdenmukaistavien” standardien osalta. Vastaava kehitys on tapahtunut myös ekosuunnittelun kohdalla: ensin valmistuivat tuoteryhmäkohtaiset asetukset ja vasta sitten laadittiin tai uusittiin (esimerkiksi isojen ilmanvaihtokoneiden EN 13053) standardit, joiden avulla asetuksen vaatimukset voidaan yksiselitteisesti todentaa.

EPBD-standardeilla on pyritty mm. energiankäytön laskennan yhtenäistämiseen jäsenvaltioissa. Ajoitusongelmien vuoksi näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vuoden 2018 rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä on standardit otettu kuitenkin huomioon raportoinnin osalta: direktiivi vaatii jäsenvaltiota kuvaamaan kansalliset laskentamenetelmät standardien mukaisesti. Tämä on ensimmäinen askel kohden yleiseurooppalaista energiankäytön laskentaa.

Eurooppalaisilla standardeilla on myös maailmalaajuinen merkitys. Monet niistä on hyväksytty joko sellaisenaan tai pienin muutoksin kansainvälisiksi ISO-standardeiksi, joiden vaikutuksesta eurooppalainen teknologia voi levitä käyttöön jopa nopeammin Euroopan ulkopuolelle kuin EU:n jäsenvaltioissa.

 

8. Lisätietoja ja linkkejä

Päivitetty 31.10.2018

Hakukoneet löytävät direktiivit ja asetukset numeron perusteella, esimerkiksi ”2010/30/EU”.

 

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2012/27/EU, annettu 25 päivänä lokakuuta 2012, energiatehokkuudesta, direktiivien 2009/125/EY ja 2010/30/EU muuttamisesta sekä direktiivien 2004/8/EY ja 2006/32/EY kumoamisesta (Energiatehokkuusdirektiivi)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI (EU) 2018/844, annettu 30 päivänä toukokuuta 2018, rakennusten energiatehokkuudesta annetun direktiivin 2010/31/EU ja energiatehokkuudesta annetun direktiivin 2012/27/EU muuttamisesta (Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi 2018)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2010/31/EU, annettu 19 päivänä toukokuuta 2010, rakennusten energiatehokkuudesta (uudelleenlaadittu) (Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2009/125/EY, annettu 21 päivänä lokakuuta 2009, energiaan liittyvien tuotteiden ekologiselle suunnittelulle asetettavien vaatimusten puitteista (uudelleenlaadittu) (Ekosuunnitteludiretiivi)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON ASETUS (EU) 2017/1369, annettu 4 päivänä heinäkuuta 2017, energiamerkintää koskevien puitteiden vahvistamisesta ja direktiivin 2010/30/EU kumoamisesta (energiamerkintäasetus)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON ASETUS (EU) N:o 305/2011, annettu 9 päivänä maaliskuuta 2011, rakennustuotteiden kaupan pitämistä koskevien ehtojen yhdenmukaistamisesta ja neuvoston direktiivin 89/106/ETY kumoamisesta

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2006/42/EY, annettu 17 päivänä toukokuuta 2006, koneista ja direktiivin 95/16/EY muuttamisesta (uudelleenlaadittu)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2014/35/EU, annettu 26 päivänä helmikuuta 2014, tietyllä jännitealueella toimivien sähkölaitteiden asettamista saataville markkinoilla koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamisesta (uudelleenlaadittu) (Pienjännitedirektiivi, LVD)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2014/30/EU, annettu 26 päivänä helmikuuta 2014, sähkömagneettista yhteensopivuutta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamisesta (uudelleenlaadittu) (EMC)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2012/19/EU, annettu 4 päivänä heinäkuuta 2012, sähkö- ja elektroniikkalaiteromusta (WEEE)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2011/65/EU, annettu 8 päivänä kesäkuuta 2011, tiettyjen vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa (uudelleenlaadittu) (RoHS)Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus N:o 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista (REACH-asetus)

EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2014/34/EU, annettu 26 päivänä helmikuuta 2014, räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäviksi tarkoitettuja laitteita ja suojajärjestelmiä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamisesta (uudelleenlaadittu) (ATEX)

http://www.europarl.europa.eu/about-parliament/fi/…

Tietoja Euroopan parlamentin toiminnasta ja muista toimielimistä

https://ekosuunnittelu.info/energiamerkinta/http:/…

https://ec.europa.eu/growth/industry/sustainabilit…